Hei.
Mä päätin ruveta nyt kirjottamaan vihdoin blogia,en julkaise omaa nimeä kokonaan milloinkaan.
Koska kirjotan todennäköisesti tänne ihan kaikkea,asioitakin joita salailen kavereilta,perheeltä jne..
Mutta toivottavasti jotkut edes jaksais lukea tätä,vaikka teinki tän blogin sen takia että saisin purkaa itteäni.
Ehkä turhan pitkä esittely,eli siis oon tyttö yhdeltä paikkakunnalta jossa ei ole mitään erikoista.Paskaa jauhetaan minkä kerkeää kaveritkin jopa aiheuttaa paljon ongelmia tahallaan.Kotona asiat menee päin persettä suoraansanottuna,silloin tällöin saatan saada nyrkistä tai sitte oon henkisen väkivallan kohteena..Kotona mua on oikeestaan aina vähäksytty en koskaan ole tehny oikein kuulemma,en riittäny mihinkään mitä ne on multa vaatinu vuosien varsilla.Lapsuudesta sen verran että silloin alkoi kaikki perheväkivalta,olin ehkä n.6-8vuotias kun tuo väkivalta kotona alkoi äidin ja isän välisenä.Pienen iän sisaruksen kanssa yritettiin väliin ja saatettiin siinä hujakassa lentää pariin otteeseen mukanaki..Joskus taasen tuli paikattua äidin selkää laastareilla.Nyt kun mietin olihan se yhtä helvettiä,kuinka pieni oon ollut kun ensimmäisen kerran oon äidin haavoja putsannu ja laastaroinu.."Äiti" sana tuo ensimmäiseksi mieleen kaikki lapsuuden/nuoruuden hirveydet,ne tönäisyt,ne lyönnit,ne vähäksymiset,ne uhkailut..Mutta silti se on mun äiti,vaikka monen mielestä mun kuuluis vihata sitä täydestä sydämmestäni.
Vaikka pystyn myöntämään,että kannan niin suurta kaunaa äitiäni kohtaan edelleen mutta en vaan pysty sitä vihaamaan vaikka kuinka yrittäisinki.Tosta väkivallasta on tullu mulle suuri pelko,kaikenlaiset tappelut tai samantapaiset tilanteet saa mut ahdistumaan pahasti,herkäksi,pelokkaaksi,ehkä joskus jopa shokkaavaan tilaan nykyään.. Muistikuvat pätkii jonki verran koska tosta on niin hirveen kauan,mutta sen verran muistan että kyllähän meillä poliisit kävi pariin otteeseen ja sen vuoksi ehkä poliisitkin joskus oikeasti pelottaa mua.
Eihän 9 vuotiaalta tytöltä voida kysyä mitä on tapahtunut..Muistan vain kuinka itkin nurkassa hysteerisesti ja kuinka poliisisetä yritti jututtaa,mutta enhän mä tietenkään suutani avannu koska äiti seisoi sen takana mulkoillen mun päälle.Ehkä oon antanu äitin alistaa mua pienen ikäni,mutta nyt oon tehnyt asialle jotain.
Teini-iän alettua kaikki nuo huonot muistot kaiveli useesti mun mieltä,kaikki oikeestaan luisui käsistä.
Olin muistaakseni 14 täyttänyt justiinsa kun join ensimmäiset kovat kännis,poltin askin tupakkaa hetkessä ja joo ehkä luulin itteäni hirveen kovaksi..Juomisesta ja tupakoinnista tuli sitten tapa,yritin hukuttaa sillä kaikkea mielestä ja pään sisältä.No huomasin ettei se riitä,mukaan tuli viiltely.Tiedän ehkä tyhmin asia selvittää päätänsä,mutta se oli ainut apukeino mielestäni silloin.Viiltelin oikeestaan joka päivä,kädet täyteen,itkin itteni uneen yökkärit veressä..Siihen tuli aina välillä loppu koska kaverit puuttui asiaan,vaikka jatkoinhan mä sitä salassa vielä jonkin aikaa aina välillä vaihtaen vaan kättä "huomaamattomasti". Tota jatkui niin kauan kunnes täytin 15 juomisesta tuli helvetinmoinen apu taas tuskaan mutta viiltely alkoi taas jonkun pahan kokemuksen jälkeen.Se viiltely lähti tälläkertaa käsistä kirjaimellisesti,kun jäin kiinni toiselle vanhemmalleni.
Olin teini yritin hakea sillä apua,toivoin täydestä sydämmestä että tämä vanhempani olisi hankkinu apua mulle.
Ei en saanu apua,käski vaan lopettaa.. Mikä viiltäiskää syvemmältä kun tuo?
No viiltely jatkui sitten reisiin,nilkkoihin,rintaan,lantioon ja mahaan..
Kaiken kaikkiaan arpia mulla oli yhessä vaiheessa 64 jokapuolella,mulle se oli hirveen paljon kun tajusin asian..Viiltely loppui sitten parin kiinni jäännin jälkeen kavereiden avulla onneksi.
Täytin 16 ja paha olo tuli useemmin kun osasin ajatella,ajattelin että tää on ikä jossa kaikki paska katoaa.
Ei se ollut niin,en voinu enää viillellä joten tein ittelleni palohaavoja tahallaan ja keksin kaikille selitykset.
Mitä on käynyt,Missä ja Milloin ja aina kaikki uskoi..En tykännyt valehdella mutta en voinu silloin muuta.
Teini-iässä mua myös kiusattiin koulussa usein,ison kooni vuoksi..Se otti kipeetä,silloin mun murtuminen alkoi mä lähdin useesti kotia itkien,satutin itteäni jollakin tavalla aina siinä toivossa että se tuska olisi kadonnut.
Häpesin itteäni,rupesin oikeestaan vihaamaan itteäni..Kunnes päätin näyttää muille miten asiat on,laihdutin melkeinpä 30 kiloa vähän yli vuodessa ja nykypäivänä tappelen itteni kanssa syömisestä ja ittestäni.
En siis hyväksy itteäni vaikka pitäisi,tänäpäivänä olen normaalipainonen terve nuoriaikuinen..
Mun kokemuksien vuoksi toivon ettei ketään kiusattaisi sen takia millainen on..
Koska en tänäänkään ole vielä varma ittestäni,vihaan itteäni edelleen,tää kaikki on saanu mut yrittämään itsemurhia jotka ei ole onnistunu joka on toisaaltaan hyvä.Oppi arvostamaan monta asiaa täällä mitä on.
Nykyään juon joka viikonloppu,pelkään tulla viikonloppusin kotia,olen testannut asioita mitkä ei kannata,
oon vajonnu niin alas mihkä en ikinä ois halunnu vajota..Oon kännissä tehnyt paljo virheitä,luottanut ihmisiin keihin ei sais/kannattais todellakaan..Itkeny itteni uneen useemmin kun koskaan ennen.Riitelen joka päivä vanhempien kanssa,koska nykyään ne yrittää ottaa ohjia käsiin ja päättää mun asioista ja menoista.
Mä oon aina sanonu sen että mun mielestä mä olen kasvattanu itte itteni siitä päivästä lähtien kun täytin 14vuotta,siitä päivästä lähtien omat päätökset oli ratkaisuja,joskus vääriä mutta aina niistäkin noustiin.
Luotin usein vaan itteeni,enkä kenenkään muun sanomisiin,luottamuskin on ollu mulle aina iso ja vaikee asia.
Perheessä kaikki suurta valetta,Kavereiden keskuudessa Valheita aivan liikaa yms.
Tästä esittelystä tuli ehkä vähän liian pitkä ja tiedän ettei tätä kukaan koskaan lue..
Mutta oi ku autto kirjottaa näinki kipeistä asioista pitkästä aikaan! kirjottelen useemmin tänne ja pienemmissä osissa kaikesta ja miten päivät sujuu sun muuta.. :)
